Festaricliché

Tulin, näin, voitin. Nimittäin itseni. Kävin lauantaina Wanaja festivalissa ottamassa pitkään unelmoimani traguksen oikeaan korvaan. Olen haaveillut siitä varmasti parisen vuotta, mutten ole uskaltanut ottaa sitä aiemmin.

Kaikki alkoi tammikuussa 2009, kun sain kerättyä rohkeuteni, ja sain suostuteltua Heidin mukaani ottamaan helixit (mulla vasemmassa). Heidillä se tosin oli jo toinen sellainen, mutta kuitenkin.
Kävimme eräässä kotikaupungin kauneushoitolassa, koska oikeaan liikkeeseen tuntui olevan vaikea varata aikaa (yritimme soittaa usean viikon ajan useita kertoja ilman vastausta). Jännitti, mutta onneksi kaikki meni hyvin. Neulalla ruston läpi pistäminen ei tuntunut läheskään yhtä nipistävältä kuin esim. tavallisten korvisten ampuminen kultasepän liikkeessä... Ihan oikeesti. Mulla on tavallisia sentään viisi, joten ehkä tiedän.

Ongelmatonta helixin kanssa ei ole aina ollut, mutta nyt ollaan sovussa ja en voisi kuvitella olevani ilman sitä. Toinen meistä (siis musta ja Heidistä) ei ole ollut aivan yhtä onnekas...

No mutta Wanajaan. Olin siis jo pitempään haaveillut ottavani, mutta en ole saanut aikaiseksi varata aikaa minnekään. Kiireitä ja oon varmaan vaan raukkis sitten :D Eniten on arveluttanut, miten korvatulppien kanssa onnistuu.
Koko lauantaipäivän emmin, mutta sitten kuitenkin uskaltauduin täyttämään asiakastietolomakkeen ja kiipeämään Igor'sin rekkaan. Ja pari minuuttia, kun kävelin tärisevin jaloin sieltä myös ulos. Tragusta rikkaampana ja 40e köyhempänä. Tuntuihan se ikävältä, mutta ehkä alan rakastaa tätäkin yhtä paljon kuin helixiäni, kunhan saan vaihdettua vähän nätimmän (= pienemmän) pallukan tuohon. Ja varmasti myös litteän sisäpuolelta; nyt sisällä on myös pallo joka tuntuu välillä hassulta!

Mutta siis onneksi uskalsin. Ja vielä festareilla.
Ei, en ollut humalassa. Olin vain särkylääkkeiden vaikutuksen alaisena selkäkipujen takia.

Ihan oikeesti, 4real!!

Pitää yrittää olla illalla rauhallisempi tämän selän kanssa. Mutta silti: Hih! ^_^

Kasvukipuja

Havahduin muutama minuutti sitten outoon tunteeseen. Onko musta tulossa aikuinen?

Väiteltiin Mikon kanssa siitä, kuinka järkevää on mennä viikonloppuna Wanaja festivaliin, ja varsinkaan, jos ostaisi portilta 1 päivän lipun (55 euroa). Vastapuoli oli sitä mieltä, ettei kannattanut ostaa ennakkoon edes 2 päivän lippua (60 euroa), koska festareilla on vain yksi hyvä bändi ja muut on "täyttä paskaa". Itse olin tietty sillä kannalla, että ostos on järkevä, ja vaikka en joka bändiä rakasta, voin heidän musiikkiaan kuunnella (kärjistäen: vastapuolen mielestä mitään uutta ei edes kannata kokeilla). Ja varsinkin tällaisessa tilanteessa, kun kuolleeseen kotikaupunkiin tulee maailman luokan artisteja (Manic Street Preachers, Therapy? ja The Darkness), ja kun kokonaishinta koko lystille kaikkine kotimaisine esiintyjineenkin on 60e, kun ei tarvitse huolehtia matkoista ja majoituksista

Tästä päästäänkin tämän kirjoituksen ytimeen, eli aikuistumiseen. Jossain vaiheessa keskustelua, jouduin toteamaan, kuinka mun mielestäni on ehkä hieman säälittävää olla omistautunut jollekin musiikkigenrelle tai vaikka yhdelle/ useammalle bändille niin, että se näyttää ulkopuolisesta olevan elämää suurempi asia (sama pätee myös urheilujoukkueisiin tai vaikkapa muihin pop-kultuuri-ilmiöihin...) Seurava ajatus olikin, olenko minä aikuistunut? Onko musta tullut tylsä? Mitä on tapahtunut?

Ala-asteella muistan, että HPK oli vielä elämää suurempi joukkue. Yläasteella Bon Jovi oli elämää suurempi bändi ja Johnny Depp elämää suurempi näyttelijä. Lukiossa kuuntelin paljon mm. Kotiteollisuutta ja Stam1naa ja muistan, kuinka FME:ssä 2007 oli niin siistiä päästä samaan kuvaan Stam1nan Hyrden ja Mokoman Markon kanssa. Mihin tää kaikki on kadonnut?

Totta kai kuuntelen edelleen melko paljon musiikkia. On vaan tapahtunut se ilmiö, josta siskoni miehensä kanssa 5-7 vuotta puhuivat. Musiikkimakuni on laajentunut huomattavasti. Kuuntelen edelleen metallia, mutta myös melko paljon mm. kotimaista reggaeta, esim. just Raappanaa, jonka videon lisäsin tuohon aiemmin. Voin myös tunnustaa kuuntelevani autossa joskus pitemmillä matkoilla jopa Iskelmäradiota!

Onko tää sitä aikuistumista sitten?
Oon aika avoin kaikelle uudelle omasta mielestäni, mutta silti aika vaikea välttää mielipidekonflikteja, kun vastapuoli on jäärä.

Entisestä pois juna vie...

Hienosti ja nolosti jopa jäi tuo lauluhaaste keväällä kesken. :D Ajattelin, että olisin siivonnut ne pois täältä kokonaan, mutta antaa ainakin toistaiseksi olla.

Jos kysyn, minne on kolme vuotta kadonnut, ei varmaan enää tarvitse ihmetellä, minne puoli vuotta on kadonnut.
Kolme vuotta sitten odottelin koulun alkua Hyvinkäällä ja etsiskelin muistaakseni asuntoakin. Tällä kertaa tilanne on taas melkein sama. Kesä on tuonut kovasti kaikkea uutta elämään... Tai oikeastaan uusi luku alkaa siis syksyllä.

Pääsin Tampereen yliopistoon opiskelemaan finanssihallintoa ja julkisyhteisöjen laskentatointa. Kuullostaa kauhealta, tiedän, mutta uskon tykkääväni siitä. Luultavasti saan siitä tervetullutta vaihtelua viimeaikaiselle oikeuskimaralle. Ei tässä sentään mitään oikeustieteilijöitä olla!

Löysin myös melko kivuttomasti ihanan asunnon hyvästä talosta ja vieläpä loistavalta paikalta. Ja kyllä, se kirpaisee joka kuukausi tilin balanssia kiitettävästi. Mutta tätähän olen halunnut kovasti tämän kolme vuotta, joten ei auta valittaa. Tuskin kuitenkaan pääsen vanhasta tottumuksestani; pitää yrittää saada opparikin nyt syksyn aikana valmiiksi ja varmasti sitten olisin jo alkuvuodesta täyttelemässä taas (erillisvalinnan) hakulomaketta.

Äsken kaupassa käydessäni pysähdyin keskellä käytävää seisovan ison nuudelipakettilaarin luo ja oli pakko todeta, ei ne kalliita oikeesti oo. Pelottava ajatus. Ihan oikeesti.
Ostin mm. tuorepuristettua appelsiinimehua, piimäjuustoa ja avokaadoa.
Olenko tottunut liian hyvään?

Niin kuin äitini eilen totesi, "merikarhu" lähtee turkuun ja "verokarhu" tampereelle. Uusi luku alkaa myös siis senkin takia. Pelottavaa ja jännittävää. Pakko oppia taas elämään yksin.

Päässäni soi Vicky Rostin Menolippu... Ehkä se sopii tähän loppuun.